Torstai 19.11. ja 69. Matkapäivä

Liisan-päivä lahjani oli tällä kertaa hyvin immateriaalinen. Kello herätti minut nimittäin 7.30 ja hipsaisin itsekseni vaatteet päälle ja läksin katsomaan, miltä se vuorovesi oikein näyttää valoisalla. Kysyin Eetulta, halusiko lähteä mukaan, mutta mumisi unissaan, että oli kuulemma yö ollut niin levoton, että jää mielummin nukkumaan ;-) (Yö oli kyllä minun mielestäni ollut erittäin rauhallinen, edes Lilja ei itkenut, kun oli saanut nukkua äidin tyynyllä koko yön.) No, mikäs siinä ja hyvä niin. Läksin vaalenevaan aamuun ja vesi oli ehtinyt nousta jo aika korkealle. Korkeimmillaan se olisi kello 8.09. Aurinko oli pikku hiljaa nousemassa, pientä aamu-usvaa ilmassa, linnut kirkuivat ja (uskomatonta) olin ainoa paikalla. Tunnelma oli suorastaan mykistävä. Mont-Saint-Michel kohosi veden ympäröimänä ja minä räpsin valokuvia ja nautin hetkestä!

Hetkestä tosiaan, sillä sitten paikalle saapui turistibussi noutamaan juuri saaren sisäänkäynnistä saapuvaa japanilaisturistien ryhmää. Bussi joutui jäämään n. 100 m:n päähän sisäänkäynnistä, sillä vesi oli nyt valloittanut jo koko alemman parkkialueen. Hyvä puoli turistiryhmässä oli, että heidän ryhmänjohtaja alkoi ottamaan valokuvan kaikista halukkaista taustana veden valloittama Mont-Saint-Michel. Menin tietysti jonon jatkoksi ja niin sain itsestäni ikuistettua muistoksi hauskan kuvan. (Kuvassa takana oleva parkkipaikka on veden alla ja alimmassa kuvassa ovat bussit sen jo vallanneet.) Nuo japanilaiset turistit ovat muuten mielestäni kovin kiehtovia. Heitä on nuoria tai vanhoja, mutta ei juurikaan siltä väliltä. Mistähän tämä johtuu? Lisäksi he pukeutuvat muodikkaasti ja hieman erilaisiin vaatteisiin kuin mihin Suomessa on totuttu. He ovat hyvin huoliteltuja ja kohteliaita ja kohteliaan uteliaita lapsistamme. He lähtevät Japanista toiselle puolelle maapalloa tutustumaan Euroopan ihmeellisyyksiin. Järjestetäänkö Suomesta samalla tavalla ryhmämatkoja tutustumaan Japanin ihmeellisyyksiin? Minä ainakin haluan joskus vielä lähteä katsomaan, mistä nuo hieman huvittavankin oloiset ja niin kovin erilaiset ihmiset tänne tulevat.

Turistibussin lähdettyä alue hiljeni jälleen ja aurinko nousi. Hetki tämän jälkeen meren aallot tyyntyivät ja laskuvesi alkoi. Tietenkin. Aurinko oli noussut ja vetovoima alkoi heiketä (vaiko vahvistua?) Täytyy käydä vielä lukemassa tarkemmin, tätä erikoista vuorovesi-ilmiötä. Sen verran jo tiedän, että uuden- ja täydenkuunaikaan Aurinko ja Kuu ovat samassa linjassa ja molempien vetovoima yhdessä aiheuttaa näille päiville normaalia suuremman tulvavuoksen (=Spring tide).

Lähdin vielä nousemaan ylös saarelle. Pääsin kurkistamaan mäeltä suoraan merelle päin ja horisontti ja taivas oli suurenmoinen sekoitus sinistä ja punaista. Nousun myötä maisemat vain paranivat ja oli todella kaunista. Tuuli oli voimakasta ja onneksi oli uusi lämmin talvitakki päällä. Tuli mieleen, että täällä luostarin asukkaat ovat aikoinaan varmasti tunteneet olevansa lähellä taivasta sanan varsaisessa merkityksessä. Lopulta lähdin alas kylän keskustaa kohti ja siellä kylä vasta pikku hiljaa heräili. Yhdeksältä aukesi posti, jossa kävin hoitamassa muutaman asian ja sitten Boulangerista mukaan muutama uunituore croisant ja katsomaan, joko perhe on herännyt. Avaimen rapinan kuullessaan, lapset jo hihkuivat, että äiti tulee ja että missä olet oikein ollut!? Niinpä niin, äiti kävi vain lunastamassa nimpparilahjansa ;-)

Varasimme illaksi vielä yön B&B hotellista Lillen läheltä, minne suunnistaisimme seuraavaksi. Sitten kiipeämään jälleen ylös kohti luostaria. Pääsimme hotellistamme onneksi suoraan kylää kiertävälle muurille, joten säästimme muutamat rappuset. Silti kiipeäminen kohti luostarin huippua oli aikamoinen suoritus varsinkin kun Lilja kieltäytyi ottamasta askeltakaan. Kannoimme hänet repparissa ylös saakka ja rappusia kertyi lukematon määrä. Lopulta olimme luostarin huipulla ja näkymät olivat henkeäsalpaavat. Luulen, että seuraavat portaat, sieltä ylöspäin siis, taitavat olla ne taivaan portaat, niin korkealla oltiin. Luostari kierrettiin vanhalla tyylillä - nopeasti sisään, nopeasti ulos - ja todettiin, että oli kiipeämisen arvoista. Sitten vielä pikalounaalle ja autoon istumaan seuraavaksi neljäksi tunniksi.

Nyt istumme autossa ja odotamme saapumistamme kymmenen kilometrin päässä olevalle lepopaikalle. Olemme istuneet putkeen jo melkein kolme tuntia ja rupeaa pikkuhiljaa pakaralihakset jäykistymään. Päivän jännitysnäytelmä koettiin pari tuntia sitten, kun ei bensa-aseman bensa-asemaa löytynyt ja jo eilen oli jo auton bensavalo syttynyt. Ajomittari näytti jäljellä olevan alle neljäkymmentäkilometria tankin tyhjenemiseen ja sitten sekin pimeni. No tuolta onneksi tuli Shell. Pihassa sitten selvisi, että kyseinen Shell oli juuri nyt suljettuna ja oli jatkettava matkaa. Lopulta oli pakko ottaa seuraava exit, jottemme jäisi bensan loppuessa moottoritielle jumiin. Sitten tuli pieni kylä, jossa näkyi Lidlin kyltti. Hyvä merkki, sillä jos on Lidl, niin kait nyt on bensa-asemakin. Valoissa avasin ikkunan ja huusin ohikulkevalta pariskunnalta ajo-ohjeita. Eteenpäin vain 1 km. Älkää huoliko! He vastasivat ja jatkoivat matkaa. Ja onneksi olivat oikeassa. Pieni bensa-asema löytyi, tankki täytettiin ja me Markun kanssa huokaisiin helpotuksesta.